Tyyne Heikkonen (talo 1032)
Kotini Metsäpirtin Taipaleen kylässä heräsi viisikymmentä vuotta sitten hirveään tykkien jyrinään. Oli vielä aivan pimeää, kun vedin paljaat kumisaappaat jalkaan ja juoksin ulos. Pimeällä taivaalla ujelsivat tykin kuulat valojuovina ja räjähtelivät taukoamatta.
Asuimme Taipaleenjoen eteläpuolella, aivan joen suulla, ja ikkunoistamme näkyi Laatokka. Meidät valtasi hirveä hätä ja pelko siitä, miten pääsemme joen yli. Sotaväki oli evakuoinut kaikki veneet aikaisemmin, joten ainoa ylityspaikka oli Terenttilän lossi, jonne oli matkaa 3–4 kilometriä.
Kotona meitä oli äiti ja neljä lasta, minä olin 12-vuotias. Ei siinä ehtinyt miettiä vaatetusta, vaan päälle laitettiin ne vaatteet ja takki, jotka sattuivat olemaan käsillä. Sitten kiireesti juoksimme lossille. Siellä avautui hirveä näky: pitkät jonot ihmisiä, hevosia ja muita eläimiä odottamassa ylitystä. Irti päässeitä eläimiä juoksi pitkin metsiä vauhkona, ja sinnehän ne jäivät. Kranatinsirpaleista haavoittuneet ihmiset voihkivat verisinä rekien ja kärryjen pohjalla. Sitä näkyä en unohda koskaan.
Äiti oli myynyt eläimemme aikaisemmin, sillä olisimme saaneet lähteä evakkoon jo kaksi viikkoa aiemmin. Sotaa toivoen ja kotia jättämättä jäimme kuitenkin lähtemättä, sillä eihän kukaan mielellään lähde kotoaan ennen kuin on pakko. Navettaan jäi 10 kanaa ja kissa, josta näin myöhemmin painajaisunia viikkokaupalla – olin unessa aina hakemassa kissaa pois.
Matka jatkuu kohti tuntematonta #
Pääsimme lossiin ja joen yli, josta matka jatkui maantietä pitkin aina vain eteenpäin. Evakkojonot pakenivat tykkitulta, kun taas sotilaat marssivat toista puolta tietä rajalle päin. Kävelimme koko päivän. Illalla saavuimme taloon, jossa lotat jakoivat hernekeittoa. Oli hirveän kylmä ilma, ja ohuet vaatteemme ja paljaat kumisaappaat eivät paljon lämmittäneet. Pääsimme lepäämään yöksi lämpimään saunaan, ja lattialla vieri vieressä oli hyvä ja lämmin.
Juuri kun olimme nukahtamassa, sotamies tuli ilmoittamaan, että meidän oli jatkettava matkaa. Ulkona oli kylmä yö ja tykkien jyrinä kuului lakkaamatta. Pihaan oli ajettu kuorma-autoja, joiden avolavoille sullottiin niin paljon ihmisiä kuin mahtui istumaan. Lähdimme ajamaan kohti Käkisalmea keskellä yötä. Istuimme kaikki hiljaa ja katsoimme, kuinka kotimme ja koko Metsäpirtin pitäjän talot paloivat. Tämä oli viimeinen näkymä rakkaasta Karjalasta. En ole tohtinut käydä siellä edes nyt rauhan aikana.
Aamun koitteessa saavuimme Käkisalmeen. Meidät vietiin seurantataloon, jossa lotat antoivat jo puoliksi kohmettuneille lämmintä juotavaa ja ruokaa. Päivä piti levätä suuressa salissa, jonka lattialle oli aseteltu makualustoja molemmin puolin, keskellä oli käytävä. Heti kun olimme rauhoittumassa, sireenit alkoivat ulvoa – ja niin sitä mentiin pommisuojaan. Näin meni päivä Käkisalmessa: kolme kertaa juoksimme pommisuojaan ja takaisin, eikä siinä levätä voinut.
Juna vie kohti sisä-Suomea #
Illan ja yön pimetessä ja kylmetessä sotamies valkoinen nauha käsivarressaan ilmoitti, että nyt oli lähdettävä asemalle ja sieltä junalla sisä-Suomeen. Taas meidät lastattiin yöllä tavarajunaan, jossa ei ollut minkäänlaista lämmitystä. Seinillä oli jonkinlaiset kaksi kerrosta lavoja. Me jouduimme alalavalle. Kaikki paikat olivat täynnä ihmisiä, ja meidän yläpuolellemme oli nostettu vanhoja mummoja. Eivät ne poloiset uskaltaneet liikkua mihinkään, tuskin olivat koskaan junaa nähneetkään.
Lastaus kesti monta tuntia, ennen kuin pitkä tavarajuna oli täynnä. Lapset eksyivät vanhemmistaan tungoksessa, ja sotamies kävi vähän väliä vaunun ovella kyselemässä, oliko siellä sitä ja sitä lasta. Lopulta juna pääsi lähtemään. Matka oli hidasta, sillä jouduimme pysähtelemään välillä jossain asemalla pommituksen takia, joskus myös metsätaipaleella. Eihän siitä junamatkasta paljon nauttinut. Oli ainainen pelko ja sitten kylmä, joka vielä paheni, kun ylälavalta valui pissat allaolevien päälle. Värjöttelimme junassa puolitoista vuorokautta.
Lotat jakoivat jossain asemalla vettä ja ruokaa vaunun ovesta. Lopulta päädyimme Juvalle. Meitä vietiin sinne linja-autolla monta perhettä. Se oli suuri maalaiskartano, jossa meitä oli jo odotettu. Muistan aina, kuinka hyvälle tuntui se ihana lämpö, kun pääsi sinne suureen tupaan. Siinä oli suuri leivinuuni, joka huokui lämpöä, ja pitkä ruokapöytä penkkeineen. Olin hyvin uupunut.
Talon jäniskoira oli ovensuunurkassa kiinni. Istuin siihen nurkkaan koiran viereen ja nukahdin enkä tiennyt maailman menosta mitään ennen seuraavaa päivää. Äiti oli yrittänyt herättää syömään illalla, mutta ei saanut minua hereille. Ei siinä tarvinnut patjaa eikä tyynyä, kunhan sai olla lämpimässä ja levätä ilman pelkoa. Saimme olla ensimmäisen yön siinä tuvassa.
Uusi alku ja elämänpolku #
Seuraavana päivänä meidät majoitettiin entisiin muonamiesten mökkeihin. Saimme käydä aluksi kartanossa syömässä kaksi kertaa päivässä. Siitä se elämä alkoi vähitellen järjestyä. Löysimme lopulta koko perheen ja muutimme Heinävedelle, jossa pääsin jatkamaan keskeytynyttä koulunkäyntiä. Olin käynyt Karjalassa Terenttilän kansakoulua.
Olihan se suuri muutos joutua savolaisten lasten kanssa. Kaikki murresanat ja muut pilkat täytyi niellä monta kertaa. Asuimme Heinävedellä monta vuotta. Kävin myöskin rippikoulun siellä. Sieltä muutimme Taipalsaarelle. Olin jo aikuinen ja työssä Taipalsaaren vanhainkodissa keittäjänä. Siellä tapasin myös tulevan mieheni uuden vuoden vastaanotolla. Hänkin oli Karjalasta kotoisin, Sortavalan poikia.
Menimme vuoden kuluttua naimisiin ja muutimme Helsinkiin. Sitten ostimme palstan Espoosta ja rakensimme oman kodin, jossa saimme asua yhdessä 48 vuotta. Nyt mieheni on kuollut, ja minä jatkan yksin muistojeni iltaa. Olen jo 70 vuotta. Meillä on yksi poika ja heillä yksi tytär, joka on tietysti mummon silmäterä.
