Merja Sormunen
Mummoni syntyi luovutetussa Karjalassa, Raudun Korleen kylässä, Korleen hovissa 4.2.1906 Topias ja Helena Pekkasen tyttärenä. Hän oli äitini Airan äiti, minun mummoni.
Mummo istui kiikkustuolissaan, ja me lapsenlapset lattialla hänen vieressään rakensimme postikorteista korttitaloja. Mummo kertoi siinä istuessaan sotatarinoita, jotka kiinnostivat minua suunnattomasti. Äitini tosin torui mummoa, ettei lapsille saa kertoa kaikkea. Mummo ei silloin kaikkea kertonutkaan, mutta kun olimme isompia ja tivasimme, hän puhui kaikenlaista. Hän ei tosin mielellään kertonut, mutta puhui Pieksämäen aseman pommituksista ja tuumasi sen jälkeen: ”silviisii, silviisii”. Tuo ”silviisii, silviisii” jäi mieleeni, miten hienolta se kuulosti. Mummo toimi lottana sota-aikana. Hän opetti minua käsitöiden pariin, virkkaamaan ja neulomaan. Mummon tekemiä käsitöitä säilytän kuin aarteita.
Mummo ja pappa perustivat perheen ja saivat viisi lasta, joista yksi oli edesmennyt äitini Aira. He asuivat perheineen Metsäpirtissä, kunnes sota syttyi ja evakkotaival alkoi.
Mummoa haastateltiin 1980-luvun puolivälissä silloisessa paikallisradiossa, josta olen taltioinut ”Miun mummoin evakkotarinan”. Äitini oli evakkomatkalla vajaat viisi vuotta vanha. Mummo lähti taivaan kotiin 29.12.1993.
Evakkotaipaleen alku – ”Viimene hätä” #
”Ensimmäisenä sota-aamuna, kun nousin ylös ja menin lypsämään lehmiä. Lypsin lehmät, annoin heinät ja annoin hevosille heinät. Tulin pois ja kierrin maidon. Maito jäi tippumaan, kun ennen separaattorille kierrettiin maito, ja kävin sitten juomaan kahvia. Ehdin kupillisen juoda kahvia, kun alkoi kuulua hirveä pauke. Juoksin siihen eteisen ovelle katsomaan, kun koko taivaanranta oli tulessa ja toinen puoli kirkonkylästä jo paloi.”
Tämä tapahtui siis Metsäpirtissä.
”Niin, tämä oli Metsäpirtissä. Ja sitten meille pantiin hevonen valjaisiin, ja mies oli sinä yönä kotona. Kun hän muuten oli aina siellä, kun oli iso se suojeluskunnan talo ja varastot. Pitää olla joka yö, sinä yönä oli kotona ja sai nyt hevoset valjaisiin. Minä panin lapsille vaatteita päälle ja Vienolle sanoin, että paa sinä kengät jalkaan, ja hän laittoi aina Anteron rikkinäiset huopakengät jalkaan. Ei siinä sitten muuta kuin piti ostaa uudet kengät, kun päästiin Pyhäjärvelle.”
Lähtö tuli siis samana päivänä, ihan samana aamuna. Koko kylää ei ehditty evakuoida, sillä tykinkuulat alkoivat sinkoilla. Pommitus oli alkanut ja talot paloivat jo. Se oli ihan viimeinen hätä lähteä.
”Viimeinen hätä, kun ehdittiin vain rekeen, ja sitten oli yhdeltä sotilaalta karannut hevonen. Se kävi meidän hevoseen ajamaan, kun poika ajoi vain. Sanoi, että kolme kilometriä ajetaan niin kovasti kuin tämä hevonen pääsee, sitten ollaan tykkitulen ulottuvilta pois. Siitä oli Taipaleen lautalle viisi kilometriä meiltä siitä kirkolta.
No, sotilas sitten ajoi ja tultiin siihen lautalle, ja ensin lapset ja naiset yli. Poika jäi sitten hevosen kanssa toiselle puolelle ja täytyi odottaa niin kauan kuin poika pääsee tulemaan yli. Samassa tuli lentokoneita siihen, ryssän lentokoneita. Yhden ampuivat, ja ne kaksi konetta pääsivät karkuun, ja sitten poika tuli ja pääsi pois siitä lautalta. Ajettiin sitten Pyhäjärvelle asti ja sitten saivat lapset ensimmäistä kertaa ruokaa, lotilta kauravelliä. Siitä sitten lähdettiin ajamaan ja tultiin Kaukolaan sinä päivänä, siinä oltiin yötä. Kun katsottiin taaksepäin, oli kaikki se taivaanranta ihan tulessa.”
Metsäpirttiläiset lähtivät niin viime tipassa, koska se oli jo 10 kilometriä evakuoitu. Metsäpirtti ei kuulunut Rautuun, vaan Sakkolaan. Se on ennen ollut Sakkolan pitäjässä. Se on erotettu Sakkolasta, Taipaleen joki on siinä, suvannosta laski Taipaleen joki.
Kohti sisä-Suomea ja Pieksämäkeä #
”En minä muista kaikkia niitä paikkakuntia. Sitten me tultiin Savonlinnaan ja Kallislahteen, ja Rantasalmella on meidän sijoituspaikka. Me ajettiin viikko sitä matkaa, joka päivä viisikymmentä kilometriä hevospelillä. Välillä syötettiin keskellä päivää hevosia ja aina piti nostaa reet pystyyn ja että saadaan hevoset siihen suojaan, ettei sitten lentokoneesta nähdä, missä ollaan. Eikä meillä ollut, niin kauan kuin oltiin Karjalan puolella, niin kauan meillä oli peitot, mutta sitten maattiin ihan lattialla vaatteet päällä. Lapset ja kaikki, ihan täynnä lattia.”
He eivät tulleet Pieksämäelle heti, vaan jäivät Rantasalmelle. Sijoituspaikka oli Rantasalmi. Vasta talvisodan aikana he tulivat Pieksämäelle.
Kuvissa näkyy Pieksämäen asema talvisodan aikana. Komea asemarakennus pommitettiin. Upseeriruokala, samanlainen parakki kuin asemaravintola, oli kuvassa näkyvä rakennus.
”Tässä on Kirjalan Kerttu, minä, Mustosen Aune, Jalkasen Elli ja Leinosen Sirkka olivat silloin. Kääriäisen Satu, muita en minä muista. Muut ovat vissiin kuolleet, mutta Mustosen Aune meni naimisiin silloin ja miehensä meni rintamalle ja kaatui, siellä, sillä reissulla.”
Upseeriruokala ei ollut kovin häävin näköinen ulospäin, etupäässä tuommoinen parakki, liiteri, laudasta kyhätty. ”Ei se ollutkaan kummoinen upseeriravintola. Aina kun tuli Äänislinnan juna, ravintolassa oli niin paljon upseereita ja lottia, ettei sinne muita saanut tulla. Meillä oli rokka ja sitten meillä oli sellaista saksalaista kuivaa perunalastua, ne tuli aina sellaisessa harvassa säkissä. Niitä piti sitten vähän keittää ja vesi pois ja sitten laitettiin silakkaa, silakkalaatikkoa. Joskus meillä oli tuota kastiketta ja perunaa ja kaurapuuroa.”
Ruokaa oli, mutta säännöin #
Ruokaa oli tarpeeksi, ainakin upseeriruokalassa. Aina sitä riitti mitä oli, mutta sitä ei saanut antaa muille.
”Yhden kerran minä annoin tuota Äänislinnan junankuljettajalle ruokaa, minä sain nuhteet siitä. Minä annoin sille Äänislinnan junankuljettajalle ruokaa, kun se pyysi, sanoi että nälkä on, ja tietysti olikin nälkä, kun juuri sieltä asti tuli. Ei se tullut sitten se upseeri mitään sanomaan, mutta kun se oli mennyt pois, niin se upseeri tuli, että mitä varten minä annoin, niin sanoin, että se oli Äänislinnan junankuljettaja. Että minä annoin, ei se juna ilman kulje, jos ei miehelle ruokaa anna. Ei siitä sitten kuulunut mitään sen enempää.”
Siinä oli siis tarkka raja: vain upseerit ja lotat saivat ruokaa.
”No, sitten kun minä muutin sinne toiselle puolelle, niin kyllä siellä oli ruokaa. Siellä oli hernekeittoa ja kesäkeittoa. Keitettiin 50 litran kattila kesäkeittoa, toinen hernekeittoa ja sitten joskus lihapyöryköitä, puuroa. Kaksi ihmistä oli aina annostelemassa, keittiössä kaksi apulaista ja kolmantena minä.”
Elämä asemalla oli aika vilkasta. ”Se oli niin vilkasta, kun se oli niin täynnä, että laiturit ja ravintola, ne tuli äkkiä täyteen, kumpikin.”
Evakkojuniakin ja sotilasjuniakin kulki.
”En minä sellaista jouluaattoa ole viettänyt kuin 1944. Hernekeittoa oli, ei mitään muuta.”
Asemalla lottia oli tarpeeksi, aina kun junia tuli. Upseeriruokalassa muonittamassa ja kaupungilta kävivät lotat ja pikkulotat tiskaamassa. Se oli aikaa.
Sievi-mummo oikealla. #
Joulu 1939 Rantasalmella ja uusi alku #
Joulu 1939 vietettiin Rantasalmella, Torasalossa. Sekään ei ollut häävi. Metsäpirtti oli sijoitettu silloin Rantasalmelle.
Miten rantasalmelaiset ottivat evakot vastaan? ”Kuka otti ja kuka ei, vaihtelevasti. Ne aina sanoi, että mitäs tulitte, olisitte olleet siellä. Ei minulla kyllä aina sattunut hyvä talo. Ei ole moittimista mitään, minä olin siellä Immosessa. Immosen Mikon kotona, se oli silloin poikamies, niin kuin minäkin vanhempi poikamies. Minulla oli kyllä siinä hyvä, minulla oli siinä sellainen muonamiehen talousrakennus, oli kamari ja keittiö ja toisella puolella oli samanlainen. Siinä oli Sakkolasta yhdet Kuismat. Hyvät meillä oli olot aina.”
Joulu oli vähän erikoinen, kotoa oli lähdetty ja kaikki jäänyt sinne. ”Ei ollut mitään muuta kuin mitä ehti päälle saada, ei ollut edes käsineitä käteen. Ennen kuin sitten Pyhäjärvellä yksi emäntä minulle antoi miehen sellaiset, mitkä oli neulottu sellaisella neulalla tehty, ei puikoilla. Sellaiset oli kädessä.” Ne olivat ensimmäiset käsineet, sillä kotoa ei saanut minkäänlaisia käsineitä, ei ollut aikaa.
Milloin sen tajusi, että koti jäi sinne? ”Ei se oikein kirkastunut, mutta siinä matkan aikana ei ensinkään. Kun mitään ei saanut, mutta meilläkin oli yhteen laukkuun pantu talon papereita ja jotain hopeoita ja sitten minä olin pantanut kansallispuvun siihen päälle. Se kansallispuku tuli. Muut jäivät kaikki sinne. Ei sitä osaa sanoa, millaista se oli. Naapurimme kun lähti, niin meidän talo paloi jo kaikki siinä vaiheessa. Mies oli laskenut lehmät ulos, meillä oli siellä kolme lehmää kirkon puolella. Kaksi oli siellä Koukunniemessä. Siat paloivat sinne. Sikoja meillä oli, kolme sikaa, yhdellä oli porsaita, yhdeksän porsasta. Sitten oli sellainen sika, mikä olisi jouluksi tapettu. Sinne ne paloivat, eihän sika tule ulos. Sitten oli vielä kolmas sika, mutta en muista oliko se porsimassa vai ei. Kanat jäivät sinne, kaksikymmentä kanaa ja yksi kukko. Lehmät ja kaksi hevosta saatiin pois. Meillä oli kaksi nuorta hevosta ja sitten vanha hevonen. Ei sitä osannut ajatella mitään, siitä vaan piti päästä pois. Turvaan, ja siinä oli monessa reessä jo haavoittuneita omaisia. Tie oli hevosia täynnä.”
Yrittikö ihmiset siinä vaiheessa ottaa karjaa mukaan? ”Ei, ei siinä ollut aikaa kenelläkään, kunhan pääsi pois. Siinä oli jo iltapäivällä venäläiset. Se oli lähtö viime tippaan. No kun se pommitti siitä kymmenen kilometriä rajalta meille. Se pommitti sitä.”
Jos olisi mahdollista, haluaisitteko ja kävisittekö kotipaikalla? ”Minä kävin silloin välirauhan aikaan siellä, tässä on vielä tämä passikin.”
Siellä oli enää kivijalka jäljellä. ”Meillä oli sauna, sauna oli jäänyt, muut palaneet kaikki. Ampuneet siellä, kun siinä oli korkea sementti, se kivijalka. Siellä oli kaikki omenapuut pirstaleina, karviaismarjoja oli silloin syksyllä, kun minä siellä kävin. Pensat oli niin täynnä marjoja, minä poimin niitä ja toin ne tänne Pieksämäelle. Ne olivat tehneet, venäläiset komian sillan siihen Taipaleen jokeen, se oli niin komea.”
Oliko siellä kylässä montaakaan taloa pystyssä? ”Metsäpirtissä ei ollut kuin pappilan muonamiesten tupa vai mikä se oli.”
Näin muisteli noin 50 vuoden takaisia aikoja Pieksämäellä asunut Sievi Myöhänen.
